Runoni ovat usein hieman surullisia, ei ehkä niinkään siksi, että olisin kovinkaan onneton ihminen, vaan sen vuoksi, että niin kauan kuin olen osannut kirjoittaa, runoilu on ollut yksi tapani käsitellä elämässä kohtaamiani askarruttavia asioita.

Tänään

Tänään voisin hypätä uuteen ulottuvuuteen.

Voisin kylpeä elämän yltäkylläisyydessä,

pelkäämättä seurauksia.

 

Tänään voisin muuttaa suuntaa.

Voisin leijua sankassa sumussa,

näkemättä eteeni.

 

Vain tänään voin heittäytyä mahdollisuuksiin,

niihinkin joita ei oikeasti ole.

Onneksi kello on 23.50,

en enää ehdi tehdä paljoa sellaista,

jota huomenna katuisin.

 

Viidakon Valtaaja

Siinä se taas on!

Tukahduttava viidakko,

rönsyilevät isolehtiset kasvit,

ilman kukkia,

hedelmistä puhumattakaan.

 

Valtaaja iskee,

takoo ja tahkoaa,

kunnes huomaa taas voimattomuutensa,

lamaantuu,

jumittuu epäoikeudenmukaisuuteen.

 

Jos Valtaaja perääntyisi,

kävelisi takaperin kauemmaksi,

askeltaisi vielä viidakon reunastakin edemmäksi.

Näkisikö hän auringon vihreyden välistä?

Uskaltaisiko luottaa polttavaan säteilyyn,

joka lopulta osoittautuu vahvemmaksi kuin raivaajan viikate?

 

Entä jos Valtaaja luopuisi paikasta viidakossa,

jättäisi se käärmeiden ja myrkyllisten hyönteisten temmellyskentäksi?

Säästyisivät Valtaaja ja hänen työkalunsa,

siihen tarkoitukseen,

johon ne on luotu.

 

Voisiko Valtaaja syöksyä sivuun,

säästää itseään?

Ei hän mene heikoille jäillekään!